Pappilan historiaa

Keuruun vanhaa pappilaa alettiin rakentaa vuonna 1809 aiemman pappilan tuhouduttua tulipalossa. Turun empireä edustavan rakennuksen suunnitteli rakennusmestari Johan Sundsten. Pappila valmistui vuonna 1813 mutta jo 1830-luvulla tehtiin suuria korjauksia perustuksia myöten. Ensimmäinen lisäsiipi tehtiin rakennuksen itäpäähän 1870-luvulla.

Eteläfasadiin rakennettiin nikkarityylinen, kansallisromanttinen kuisti 1899 ja länsipäätyyn arkistosiipi vuonna 1924. Pappila toimi pappilakäytössä vuoteen 1969 saakka. Rakennus suojeltiin rakennuslailla vuonna 1972. Pappila remontoitiin Museoviraston valvonnassa päiväkodiksi.

Keuruun seurakunnan 375-vuotiseen historiaan sisältyy 24 kirkkoherraa. Kangasmannilaan vuonna 1813 valmistuneessa kirkkoherran pappilassa heistä on asunut 12. Reilun sadanviidenkymmenen vuoden ajanjaksoon, jolloin nykyinen vanha pappila toimi kirkkoherran asuntona, mahtuu siis toinen puoli Keuruun seurakunnan kirkkoherroista. Ennallistavan remontin myötä on tarkoitus herättää eloon myös pappilan rovastien värikkäät tarinat ja antoisat aikakaudet.

 

Erland Rosenback (1806-1821)

Rosenback oli kotoisin Porista ja hän yritti opettaa pappilan väkeä syömään silakoita. Hänen aikansa oli Suomen sodan kauhujen värittämää. Venäläiset hävittivät Keurusseutua ja kerrotaan, että kirkkoherrakin sidottiin kärrynaisaan ja raahattiin Jyväskylään ja edelleen Jämsään. Pahoin runneltuna kirkonmies palasi kuitenkin hengissä kotipappilaan. Rosenbackin koettelemukset eivät olleet vielä ohi, sillä seuraavana vuonna pappila piharakennuksineen paloi maan tasalle. Rosenback oli sitkeä mies, joten hän rakensi uuden entistä ehomman pappilan. Rakentaminen kesti kuitenkin ajateltua kauemmin, johtuen muun muassa sota-ajan jälkeisestä puutteesta ja katovuosista. Rosenback lähti Keuruulta Taivassalon kirkkoherraksi.

Adolf Samuel Fridén (1822-1824)

Fridén oli myös kotoisin Porista ja isännöi pappilaa vain reilut pari vuotta, kunnes kuoli 01.09.1824. Hänen ruustinnallaan oli komea nimi Karolina Otteliana Renata von Knorring. Puoliso oli kapteenin ja vapaaherrattaren tytär ja hän kuoli Keuruulla 1826. Pariskunnalla oli tytär nimeltään Charlotta Lovisa Henriette Fridén, josta tuli aikanaan Kemin kirkkoherran puoliso.

Esaias Wegelius ( 1825-1829)

Euralaissyntyinen papin poika. Kävi koulunsa Porissa ja Turussa. Ennen kirkkoherran virkaa toimi armovuoden saarnaajana Keuruulla ja välisaarnaajana Multialla. Wegelius kuoli vuonna 1829. Hänen puolisonsa oli Multialta kotoisin oleva Maria Kristina Smulter. Parilla oli yksi ainoa poika August Esaias, josta kerrotaan, että hän oli raajarikko.

Herman Hellén (1830-1836)

Hellénin perheeseen kuului vaimo Margareta Sophia ja kolme poikaa. Hänen aikanaan pappilaan tehtiin ensimmäiset korjaukset, korjaustarve oli todettu jo edellisen kirkkoherran aikaisessa talokatselmuksessa. Uusia hirsiä vaihdettiin lahonneiden tilalle ja nurkkien ulkonevat osat hakattiin pois. Pappilaan tehtiin ulkolaudoitus ja se maalattiin punamullalla ilmeisesti ensimmäisen kerran vuonna 1835. Punamulta ei ollut tuon ajan muotiväri, mutta sitä taisi olla helpoiten saatavilla. Hellén lähti Keuruulta Tyrväälle.

Karl Gabriel Calamnius ( 1839-1849)

Calamnius oli papin poika Pudasjärveltä. Hän sai keuruulaisilta pienen kokonsa vuoksi lempinimen ”maailman pienin pappi”. Kerrotaan, että hän piti saarnastuolissa jalkojensa alla pölkkyä, jotta olisi näkynyt seurakuntalaisille. Kerrotaan myös, että pappilan palvelusväkeen kuulunut olisi kerran epähuomiossa komentanut, ”pois poika keittiöstä”, kun ei tuntenut pientä kirkkoherraa takaapäin. Calamniuksen perheeseen kuului vaimo Sofia Wilhelmina Sinius ja 12 lasta, joista kaksi kuoli heidän Keuruulla ollessaan.

Calmniusten aikana pappilan perustuksia korjattiin , rännit uusittiin, tulisijat huollettiin ja rakennettiin uudet isommat portaat. Calamnius, joka on kirjailija Ilmari Kiannon isoisä, lähti Keuruulta takaisin pohjoiseen Iin kirkkoherraksi. Keuruun kirkkoherran palkka ei riittänyt suuren perheen elättämiseen.

Lars Reinhold Malmstén ( 1849-1866)

Hän muutti Keuruulle Lapuan kappalaisen virasta vastavihityn vaimonsa Kristinan os. Fridbergin kanssa. Vaimo kuoli keuhkotautiin jo vuonna 1853. Pariskunnalla ei olut lapsia. Malmsténia, joka oli koulutukseltaan myös opettaja, pidettiin täsmällisen ankarana, mutta myös humoristisen kansanomaisena miehenä. Koulunopettajasta oli tullut seurakunnan paimen, samoin kuin ennen koulupoikiaan, hän kasvatti nyt seurakuntalaisiaan.

Malmsténista liikkui pitäjällä lystikkäitä kaskuja, eikä vähiten hänen rengistään Anselmi Kallenpojasta eli Anskasta ja hänen
” huushollimamsellistaan” Lovisa Judenista, joka oli Luhangan lukkarin tytär. Pappilan huumorintajuisesta ja ystävällisestä taloudenhoitajasta tuli Keuruun seurapiirielämän keskushahmo. Hänen välityksellään myös pyrittiin rovastin puheille.
Pappilassa autettiin köyhiä etenkin 1860-luvun nälkävuosien aikaan.

Malmstén otti innokkaasti osaa Keuruun kehittämiseen, hän oli muun muassa hankkimassa uusia teitä ja perustamassa lainajyvästöä. Hänen testamentillaan perustettiin kansakouluja ja tuettiin koulutusta ja kirjallisuutta. Rovasti Malmstén kuoli 14.08.1866.

Frans Henrik Bergroth (1867-1881)

Rovasti Bergrothin aika on hyvin merkittävää pappilan ja koko Keuruunkin kehityksen kannalta. Bergrothit asuivat ennen Kangasmannilaan siirtymistään omistamassaan Lehtiniemen kappalaispappilassa. Bergrothilla ja hänen puolisollaan Hilda Elisabeth Fabritiuksella oli yhteensä 12 lasta. Nuorin lapsista Fanny syntyi 1868. Lehtiniemessä tapasi 1850 luvulta alkaen vierailla merkittäviä kansallista kulttuuria edistäviä henkilöitä. Suomi eli tuolloin juuri kansallisen heräämisen aikaa.

Lehtiniemen pappilan kotiopettaja Martin Wegelius muun muassa hahmotteli Sibelius Akatemian syntyajatuksen juuri Keuruulla ollessaan. Rovasti Bergroth remontoi Kangasmannilan pappilaa huomattavasti ennen sinne muuttamistaan. Pappila laajeni ensimmäisen kerran1870- luvulla, kun Bergrothit omilla varoillaan rakennuttivat rakennuksen itäpäätyyn lisäsiiven. Samoihin aikoihin pappila sai ensimmäisen öljylamppunsa. Siipeä käytettiin aluksi Keuruun postikonttorina, jota hoiti rovastin tytär Angelika Bergroth.

Bergrothien aika oli pappilassa vilkasta aikaa, pappila täyttyi vieraista kesäisin, ja pappilan väki piti tiiviitä yhteyksiä Helsinkiin ja Pohjanmaan sukulaispappiloihin. Kesävieraiden kautta pappilan väki piti yllä yhteyksiä autonomisen Suomen sivistyneistöön ja säätyläisiin. Samalla saatiin paikkakunnalle uutisia maailman menosta. Ruotsinkielinen sivistyneistö alkoi suosia Keuruuta puhtaan ja kauniin suomen kielen opiskelun paikkakuntana.

Talvella 1881 seurakunta sai surusanoman. Pidetty rovasti kuoli yllättäen helmikuun 9 päivänä. Frans Henrik Bergroth oli palvellut seurakuntaa kolmisenkymmentä vuotta, ensin kappalaisena ja sitten kirkkoherrana. Rovasti Bergrothin alullepanema uuden kirkon rakennushanke jäi suunnitteluvaiheeseen.

Johan Warén (1882-1883)

Vapuksi 1882 saapui Suonenjoelta uusi kirkkoherra Warén. Hänen johdollaan jatkettiin Kippavuoren kirkonrakennushanketta. Lokakuun 2 päivä pidettiin innostava kirkonkokous, jossa Mäntän edustaja kirkkoraadissa, ruukinpatruuna G A Serlachius esitti kokoukselle laatimansa ehdotuksen kirkon rakentamiseksi.

Vaasan lääninarkkitehti Theodor Granstedtilta tilattiin tiilikirkon piirustukset. Sunnuntaina 18.helmikuuta 1883 kirkkoherra Ware´n kuulutti kirkonkokouksen pidettäväksi kirkossa kahden viikon kuluttua 4.3. Siellä piti päättää lopullisesti ”kirkon riitinkien vastaanottamisesta ja hyväksymisestä”. Kaksi päivää kuulutuksensa jälkeen Johan Warén kuoli sydänkohtaukseen kinkereillä Aholassa.

Herman Henrik Pihlman ( 1886-1906)

Herman Pihlman tuli Keuruun kirkkoherraksi Loimaan kappalaisen virasta. Kirkkoherran vaalista tehtyjen valitusten vuoksi hän saattoi astua virkaansa vasta vappuna 1886. Hän kävi kirkonrakennuksessa heti toimeen niin, että jo kesäkuussa päätettiin ” rakentaa kirkko oitis niin, että urut voitiin siihen asentaa”. Uusi kirkko valmistui ja vihittiin käyttöön vuonna 1892. Rautatie Jyväskylään valmistui 1897, ja se kulki pappilan pihamaan poikki.

Pihlman ei olut kirkkoherrana suosittu. Hän oli seurakuntalaisten mielestä turhan tarkka virantoimituksessaan ja hoiti virkataloaan liian tarmokkaasti. Hän sairasti unitautia, jonka vuoksi hän nukahteli yht´äkkiä. Hänen toimistaan tehtiin useita valituksia tuomiokapituliin, joka lopulta kielsi kirkkoherraa olemaan missään tekemisissä seurakuntalaistensa kanssa. Pihlman keskittyi pappilan ja tilusten hoitamiseen. Hän rakennutti mm. komean nikkarityylisen kuistin pappilan rannanpuolelle.

Albert Ferdinant Leikola (1907-1933)

Kirkkoherra Leikolan pitkän 26 vuoden toimikauden aikana tapahtui suuria muutoksia. Suomesta tuli itsenäinen valtio ja Vilppulan ja Mäntän seurakunnat itsenäistyivät Keuruusta. Leikola luotsasi seurakuntaa läpi kansalaissodan vaikeiden vaiheiden ja seurakuntatyön murroskauden ajan. Albert Leikolan aikaan tapahtui muutoksia papiston palkkauksessa. Pappiloiden elämä muuttui, kun torpat itsenäistyivät ja taksvärkkipäivät poistuivat. Pappiloiden merkitys maatiloina alkoi vähentyä.

Luontaisetupalkkauksesta siirryttiin rahapalkkaan. Pappila jäi papin virka-asunnoksi ja pappilan maista erotettiin suurin osa seurakunnan hoidettavaksi virkatilaksi. Pappilaan kuuluivat pihapiirin rakennukset riihineen, navettoineen ja aittoineen. Pappila oli puolijulkinen asunto, sillä pappilan salissa vihittiin pareja ja kastettiin lapsia .

Kangasmannilan pappilan nykyinen ulkomuoto syntyi vuonna 1924, kun kivirakenteinen arkistosiipi valmistui länsipäätyyn vuoden 1922 lain velvoittamana. Rovastilla ja ruustinna Matilda Leikolalla oli yhteensä 18 lasta, joten vilskettä riitti niin pappilassa kuin Selkisaaren 1908 rakennetulla kalamajallakin. Leikolan aikaan pappilan elämässä oli sivistyneistön leima.

Lauri Johannes Kalliala ( 1935-1958) ent. Bergroth

Lauri Kalliala oli opettajana Tampereella, josta hän tuli Mäntän seurakunnan ensimmäiseksi kirkkoherraksi. Albert Leikola kuvasi vastaperustetun naapuriseurakunnan sielunpaimenta näin: ”Tekee nuoruuden innolla seurakuntatyötä, etsii seurakuntalaisia heidän kodeissaan ja sydämellisyydellään saavuttaa luottamusta.” Eipä ihme, että hänestä tuli Leikolan seuraaja, emäseurakunnan kirkkoherra.

Lauri Kalliala oli monipuolisesti lahjakas persoonallisuus ja lämmin ja sydämellinen kristitty. Varsinkin hänen kielellinen lahjakkuutensa kantoi kaunista hedelmää. Nykyvirsikirjassakin on neljä hänen sanoittamaansa tai kääntämäänsä virttä. Kinkerit ja rippikoulut olivat raamattuaiheista tarinankerrontaa mielenkiintoisimmillaan. Hän oli vahvasti kotiseutuhenkinen ja entisenä koulumiehenä hän ymmärsi nuorisotyön merkityksen ja seurakuntatyön uudistamisen välttämättömyyden. Hänen aikanaan pappilan ovet olivat avoimet aina kiertelevälle romaaniheimolle asti.

Ruustinna Elli Kalliala oli Keuruun marttatoiminnan sielu ja marttakuoron johtaja, sekä innokas toimihenkilö myös Mannerheimin Lastensuojeluliitossa. Hän kuoli vuonna 1950. Rovasti Kalliala oli ensimmäinen Keuruun kirkkoherroista, joka saattoi työuransa jälkeen jäädä eläkkeelle. Eläkemahdollisuus toteutui vasta 1950 luvulla, sitä ennen papit olivat kuolemaansa asti virassa, elleivät muuttaneet paikkakunnalta.

Eläkevuotensa Lauri Kalliala vietti talossaan Pappilanniemessä karjalaisystäviensä keskellä. Hän kuoli keväällä 1970 ja hänet on haudattu Leikolan tavoin Vanhan kirkon puistoon.

Jaakko Olavi Ripatti (1958-1970)

Olavi Ripatti oli syntynyt Savonlinnassa ja ennen Keuruulle tuloaan hän oli toiminut Nurmeksen kappalaisena ja Hartolan kirkkoherrana. Ripatin aikana pyhäkoulu ja nuorisotyö laajenivat voimakkaasti ja diakoniatyö tehostui entisestään. Ripatin aikana aloitettiin vapaaehtoistyöntekijöiden koulutus. Lamposaareen oli jo Kallialan aikana rakennettu tilat leirinpitoa varten, joita käytettiin ahkerasti. Leiritoiminnan tarpeisiin hankittiin kuusikymmentäluvun puolivälissä Isohiekan hiekkaranta-alue Ollilan talon isännältä.

Kangasmannilan pappilaa korjattiin Kallialan-Ripatin kauden vaihteessa 1957-1958. Ulkoasua kohennettiin korjaamalla lahonneita ja viallisia puuosia ja rakennus maalattiin Teho-seinämaalilla. Vesikatto, rännit ja savupiiput korjattiin, niin myös kivijalka sai kohennusta osakseen. Sisälläkin tehtiin maalaus- ja tapetointitöitä. Vesi ja viemäröintisuunnitelman teettäminen asiantuntijoilla ja sen toteuttaminen lienevät viimeiset korjaukset, joita vanhaan pappilaan tehtiin Ripatin aikana, ennen kuin talo jäi tyhjilleen vuonna 1966.

Ripatin aikana alkoi Keuruun seurakunnassa mittava rakentamisen aika. Hänen aikanaan rakennettiin mm. siunauskappeli, uusi pappila, virastotalo ja työntekijöiden asuintalo. Eläkevuosiaan Olavi ja Maija Ripatti siirtyivät viettämään Mikkeliin.

 

Teksti: Ossi Poikonen

 

Keuruun museo (www.keuruu.fi/museo)

Keuruun museon internet-sivuilta löydät lisätietoa Keuruun Vanhasta Pappilasta ja sen historiasta.